Loma Kaakkois-Aasiassa eli valkoisen miehen selviytymispäiväkirja

Osa 1: Lento Vietnamiin

Huhtikuu alkaa koleassa ja sumuisessa säässä keskellä yötä. Olen matkalla Turun bussiasemalle, taksikuljettaja ihmettelee “Miksi oikein lähdet Vietnamiin?” En oikein osaa antaa siihen vastausta. Ainakin haluan nähdä jotain uutta; minkälaista elämä on köyhässä ja tiheästi asutussa viidakkoisessa maassa. Passini sivulle on leimattu 90-päivän viisumi Vietnamiin, putkikassissa mukanani on hammasharja ja -tahna, kolme vaatekertaa, kuulokkeet, kahdeksankymmenen euron edestä valuuttaa ja vähän lukemista. Enköhän näillä pärjää.

Päälläni on merinovillapaita ja kuoritakki viimeistä kertaa seuraavaan pariin kuukauteen. Oloni on seesteinen, “tää tulee onnistumaan”. Edessäni on kahden vuorokauden tauoton matkustusrupeama, johon tulen tarvitsemaan kaiken energiani. Nukuin vajaat pari tuntia ennen lähtöä, ajatuksenani että matka menee nopeammin kun pystyn nukkumaan siirtymäajat. Suunnitelmaani tulee mutkia jo alkumatkasta kun bussinpenkeille eteeni pöllähtää kaksi virkeää eläkeläismammaa, joille nukkuminen tai edes hiljentyminen näin aamuyöstä lienee täysin vieras konsepti. Kaivan repustani eväät ja laitan luurit korville. Lentokentällä olen edelleen pirteä, mutta jätän jonssa seisomisen suosiolla muille. Etsin mukavan lepotuolin ja nostan jalat ylös. Ei ole kiire mihinkään, stressaaminen ei kuulu suunnitelmiini.

Heathrowlle lennän Finnairin koneella, jonka viihdejärjestelmä yllättää minut täysin. Pelaan 2048-peliä penkkiin integroidulla kosketusnäytöllä. Lennolla tarjotun mustikkamehun voimin olen pian jo seuraamassa Lontoon kansainvälisen lentokentän purppuraa viivaa. Menevän musiikin ansiosta olen toisena jonossa odottamassa kenttäkuljetusta. Vartissa kävelin siirtymän johon piti kulua puoli tuntia. Hanoin koneessa pääsen jälleen nauttimaan nykyteknologiasta. Poissa ovat avattavat ja suljettavat ikkunaläpät, tilalla napin painalluksella tummenevat lasit. Lennosta tulee pitkä. Pian en enää tiedä onko yö vai päivä, mutta koneessa on pimeää ja en saa unta. Yllytän vieruskaverini kuntoilusessioon koneen käytävillä. Kehonpainolla pystyy tekemään kaikenlaista, kyykyt ja punnerrukset tulee kokeiltua ja kumma kyllä kukaan ei tunnu meistä häiriintyvän. Energian taas virratessa on hyvä syödä loput eväät ja katsoa leffaa; valikoimaa lennolta löytyy kiitettävästi.

HANOI

Hanoin hiljentyneelle kentälle laskeuduttuamme käyn tarkistamassa wc-tilat. Vessanpytyt ovat matalat ja ääriään myöten täynnä vettä, okei passaan. Ulkona naamalle iskee trooppinen kuumuus ja kosteus. Heinäsirkkojen siritys ja jonkin oudon linnun raakuna soi korvissa. Tutustumme Tiian kanssa australialaiseen kaveriin ja jäämme odottamaan kyytiä jatkoterminaaliin josta heillä on pian jatkolento. Kentän perältä löydämme avoimen ravintolan, josta saan reissuni ensimmäisen pho-keiton 50 000 dongilla. Kalliimmat phot olivat 95 000. Oma jatkolentoni lähtee vasta illalla, joten heitän hyvästit uusille tuttavilleni ja lähden tutkimaan Hanoita.  

Seuraavan puolen tunnin aikana Vietnam iskeytyy kasvoilleni täydellä voimalla. Kaikki on niin erilaista. Rahastaja kyselee muilta matkustajilta vaihtorahaa antamaani isoon seteliin. Kun rahastaja palaa luokseni, huomaan että hän on kasvattanut pitkän ja muotoillun kynnen. En osaa sanoa onko kyse asemasta vai helpottaako se vain nenänkaivuuta. Keskustaan suuntaavat työmatkalaiset pitävät kelmutettua kausikorttiaan ylhäällä rahastajaa varten. Linja-auto alkaa täyttyä, joten ahdan laukkuni syliini ja annan tilaa mukavanoloiselle kaverille. Olen ainoa länsimaalainen missään. Tuijotan villiä liikennettä ja ainakin näin aamuruuhkassa on selkeää että kaistaviivat ovat vain suuntaa antavia. Vierustoverini keskeyttää ajatustuokioni jakaakseen kuulokkeensa kanssani. Hän opettelee englantia laulunsanoista. Kuuntelemme Aviciita ja John Legendiä. Saan neuvot museovierailulle ja seuraava kaveri huikkaa että seuraa häntä, jotta pääsen oikeaan jatkobussiin. 

Saavun linjalla 14 Ho Hoan Kiem -järvelle. Kävelen hissuksiin järven ympäri putkikassi selässäni. Paikallinen yrittäjä huutaa moponsa selästä mihin olen menossa ja haluanko kyytiin. Ei kiitos, kävely passaa pienestä tihuttelusta huolimatta. Järveä reunustaa puut ja kukkaistutukset. Mammat joogaavat pienillä aukioilla. Näen kulkukoiran. Länkkärit juoksevat järveä ympäri. Sade yltyy trooppiseksi ja etsiydyn näköalaravintolan suojaan. Wifillä saan yhteyden nettiin, pohdin mitä kello on Suomessa ja lähetän pari viestiä siltä varalta, että joku vastaisi. Juon oluen ja katselen lainehtivia katuja. Voisin varmaan suunnata takaisin kentälle.

Katuraflan edessä bussia odottaessani kiinnitän huomion tarjoilijaan, joka tyhjentää kasvisliemijätteet avoviemäriin ja huuhtelee ne kaatamalla vettä päälle. Hetken päästä pienikokoinen solakka rotta ilmestyy syömään tarjottua lounasta. Siellä ne katukuvasta puuttuvat eläimet ovat, piilossa.

Paluubussissa ruskettunut, surffarin näköinen turisti moikkaa minulle toiselta puolelta käytävää. “Hey, where you going man? I’m heading to Sri Lanka myself.” Useat Aasianmatkailijat ottaneet askeleen pois pakettimatkoista ja päättäneet travellata oikein kunnolla. Loma Kaakkois-Aasiassa on sinulle juuri sitä mitä haluat, mahdollisuuksia matkustamiseen ja kokemuksiin ainakin riittää. Vietnamiin tarjotaan multientry-viisumia, jolla saa saapua ja lähteä maasta rajattomasti, tämä on mahdollisuus on syytä hyödyntää, viereisiin maihin on helppo matkustaa ja viisumi antaa mahdollisuuden käydä myös vaikka Thaimaassa, Laosissa ja Kambodzassa.

Väsymys alkaa painaa ja sisäistä lentoa odottaessa alan kiinnittää huomiota siihen kuinka meluisia vietnamilaiset ovat. Lapset huutavat ja paiskovat laukkujaan lattialle, vanhemmat antavat heidän juosta minne haluavat ja itsekin yhtyvät huutamiseen, 15 metrin päässä seisovalle puolisolle on pakko saadda puhuttua juuri nyt. Pienetkin porukat liikkuvat löyhässä kudelmassa, jossa yleensä takimmaisella on eniten asiaa etummaiselle.

Lennolla lukemani Madventures-oppaan toteamus matkan arvokkaimmasta asiasta, vapaudesta, jäi kumisemaan voimakkaana sisälleni. Sitä minä nyt olen hakemassa. Tuntui kuin palapelin keskimmäinen pala loksahtaisi paikalleen. Matkalla tapaamiani ihmisiä “ei enää määritä ammatti tai muut statusseikat, vaan se kuka oikeasti on.”

Saapuminen Quy Nhoniin

Heti ensiksi kentältä minut raijataan KFC:n kilpailijaan Jollibee-ravintolaan, joka on pakkautunut täyteen lastenjuhlien kunniaksi. Äänekäs meno jatkuu täälläkin. Keitto ja burgeri maksoi 35 000 dongia. Iso kanankoipiannos 45 000. Ystäväni toimii englanninopettajana ja tämä on hänen ryhmänsä. Juhlan loputtua viemme yhden lapsista poliisiasemalle, koska hänen äitinsä pidätettiin punaisia päin ajamisesta. Opin, että poliisit ovat varsin korruptoituneita ja usein eivät reagoi asiohin edes näön vuoksi.

Ystäväni asunnolle päästyäni lasken laukkuni lattialle. Suihku kelpaisi, paperia ei kuitenkaan ole ja suihkupyyhkeeksi on varattu käsipyyhe. Suihkusta tulee vain kylmää vettä, koska lämminvesivaraajaa ei ole. Tämä on kuitenkin varsin ok, sillä sänkyyn valahdettuani huomaan että hiki nousee pintaan pelkästä kyljen kääntämisestä.

Herään tyhjästä kämpästä aamuyhdeksältä, taisin nukkua yksitoista tuntia putkeen. Eilen huomaamani jalkojen turvotus ei ole laskenut nesteytyksestä huolimatta. Parvekkeella hetken notkuttuani ovi käy ja lähdemme aamupalalle. Tarjolla on Jalai style pho, phot bo. Tyypilliseen pho-keittoon nähden erilainen, mutta kuuluisa tyyli. Keitossa on tuoretta minttua ja lehtisalaattia. Tarkoitus on sekoittaa kalakastiketta joukkoon ja syödä. Pho maksoi 35 000. Viimeiset pisarat kiposta juotuani kaverini ilmoittaa ykskantaan “Let’s go for coffee now”.

Kahvilassa kahvi tarjoillaan oletusarvoisesti jääpaloilla. Tilaan kahvini ilman maitoa, joukkoon on silti kaadettu aimo annos sokeria. “Jäätee” tuodaan pöytään ennen tilaamista joka tapauksessa. Hanoista poiketen täällä ulkonakin tuolit ovat korkeampia ja kunnollisia puusta ja metallista eikä pieniä matalia muovijakkaroita. Isäntäni järjestää huonetta Da Nangista. Labor Day -juhlan takia kaikki paikat ovat täysin varattuja ja olemme myöhässä, varaamme vasta päivää ennen reissua, vaikka olisi pitänyt varata paria viikkoa ennen. Lisäksi meitä olisi lähdössä iso porukka, niin ongelmia on tiedossa. Haluaisin lähteä, koska kuulin että luvassa on ainutlaatuinen ilotulituskilpailu.

Tiedustelen isäntäni kahdesta puhelimesta ja stressaantuneesta ilmeestä. Keskustelu kääntyy koulukeskukseen ja talousasioihin.  Opettajat ovat selkeästi sydämen asialla. Kuulen, että osa vanhemmista etsii nimenomaan halpaa englanninopetusta lapsien parempien tulevaisuudennäkymien toivossa. Koulussa, jossa opetetaan sosiaalisia taitoja ja Suomen kulttuuria, on vaikea kilpailla hinnalla. Myös koululaisilla on ongelmansa, kasvaessaan suorituspaineet kasaantuvat, ja parhaita tuloksia saadakseen osasta tulee itsekkäitä ja koulukeskeisiä. Sellaisille oppilaille on vaikea näyttää kuinka tärkeää olisi oppia soittamaan soitinta ja harrastaa jotain urheilua. Joskus lapset haluaisivat harrastaa, mutta joutuvat toteamaan opettajalle etteivät he voi tai halua, koska vain opinnoissa menestyminen on tärkeää. Rikastumispaineen alla ystävällisyys ja sympatia karisee helposti.

Valtio maksaa pieniä tukia ja eläkkeitä, kaikilla on paine elättää itseään. Hyperkapitalismi, tilanteen kiltein ilmaisumuoto, saattaa hyvin johtua tarpeesta huolehtia itsestä ja rikastua. Näiden taustalla ovat valtion ongelmat ja korruptio. Turhia “tulleja” rekoille pitävät poliisit rikastuvat, poliitikot haluavat myös rikastua eivätkä tee mitään elleivät saa rahaa. Tiestön ylläpitämiseen tarkoitetut rahat menevät yksilöiden taskuun, tien rakentaminen jopa kolme kertaa kalliimpaa kuin Suomessa. Keskustelun aikana tyhjentämäni jääteemuki käydään välittömästi täyttämässä.

Seuraavassa postauksessa viikon autoreissu Keski-Vietnamin kaupunkeihin, koen ilotulituksen, ystävälliset ihmiset ja villin liikennekulttuurin. Jatka lukemista: blogissa julkaistu Vietnam-sarja.